"Ihmisen tunteet ja asenteet voivat kummuta kaukaa menneisyydestä - lapsuudesta. Fisher kertoo, että osa näistä voi olla hyödyllisiä ja osa ei. Muutoksessa oleellista on tulla tietoiseksi niistä asioista, jotka heijastelevat omaa lapsuudenkotia. Osa perinteistä on hyviä säilyttää, mutta osa hankaloittaa elämää. "

Muutosta, joo... Oikeastaan muutos tapahtui vasta tänä keväänä. Tajusin asenteeni olleen pitkään, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan. Tajuamatta kuitenkaan sitä, miten oma käytökseni vaikuttaa toisen ihmisen tunteisiin JA miten toisen ihmisen tunteet sittenkin vaikuttavat minun tunteisiini. Eli olin tuottanut itselleni pitkään pahaa oloa sillä, että jätin ajattelematta tekojeni vaikutukset toisiin.

Eli, yritin olla täysin itsenäinen, ja niin että minä olen vastuussa omista teoistani itselleni, omille tunteilleni, ja toinen osapuoli samoin. Tuotin tällä sittenkin pahaa olo, ja paljon. Ensinnäkin itselleni tekemällä perimmäisten arvojeni vastaisesti, toiseksi toiselle, joka myös teki perimmäisten arvojensa vastaisesti ja kolmanneksi itselleni, kun tunsin pahaa oloa tuosta, että toiselle tuli paha olo. Jostain sellaisesta, jonka minä (kuten myös se toinen) olisin voinut jättää tekemättä. Enkä usko, että mikään tekemättä jättäminen olisi kaduttanut...

 

Viimeisen puolen vuoden aikana ei ole tapahtunut ulkoisesti yhtään mitään, mutta sisällä paljonkin. Syksyllä tein henkistä eroa exään. Pakotin olemaan välittämättä erinäisistä asioista, ja itse asiassa hän teki asian hyvinkin helpoksi. Menimme jälleen yhteiselle lomamatkalle, ja nyt onnistuimme riitelemään monta kertaa, koska minä olin itsekeskeinen idiootti, kun halusin tehdä lomalla myös niitä asioita, joita itse halusin tehdä. No ei se loma sitten ihan pilalle mennyt, mutta auttoi omassa itsetunnossa sen, että saan ja pystyn tekemään oman tarpeideni mukaan, ja joustavuudessakin on rajansa. Nimittäin jos minä teen samalla tavalla kuin mies, miksi hän on huomioonottavainen, mutta minä itsekeskeinen? Loman jälkeen olen ollut kohteliaasti yhteydessä häneen, todennut itselleni, ettei ole minulta pois, vaikka yritän olla avulias ja kiinnostunut hänen asioistaan, mutta ei tarvitse todellakaan odottaa häneltä yhtäänmitään. Eikä minun tarvitse odottaa itse itseltäni hänen suuntaan yhtään mitään!

Periaatteessa monenkin miehen kohdalla on loppujen lopuksi aika parantanut haavat. Mutta tällä kertaa haavat ovat ja pysyvät vereslihalla, sillä olemme ihan liian paljon tekemisissä päästäkseni vain ystäviä -tasolle.

Yhteinen lomamatka sujui kahden viikon ajan melkein 24h yhdessä. Olimme isommalla porukalla liikenteessä, mutta käytännössä olimme näköetäisyydellä toisistamme koko ajan. Itse kohtelin häntä kuin ketä tahansa läheistä matkatoveria, hän vaihtelevasti kylmästä melko lämpimään. Ja hänen kohdallaan pätee: totuuden huomaa humalaisen ja nukkuvan käytöksestä. Kylmän illan päätteeksi hän nukkuu sängyn toisella laidalla, ja pysyy siellä. Neutraalina nukkuu normaalin tilan vieden, ei kuitenkaan pakoillen tai lähennellen. Ja poikkeuksellisen lämpimän illan jälkeen, vaikka nukkumaan mennessä kumpikin oli omalla puolella, heräsin monta kertaa yön aikana hänen kietoutuneena ympärilleni. Jälkeenpäin harmittelin asiaa, etten ottanut tilanteesta kaikkea irti, ja nauttinut läheisyydestä, vaan tunsin kilttinä tyttönä syyllisyyttä, etten "ajanut" häntä sängyn toiselle laidalle.

Joka tapauksessa loman jälkeen on ollut ristiriitaista: mies toisaalta kyselee kuulumisia, kertoo omistaan, kyselee iltamenoihin mukaan, nähdään kaksin, mutta aina kaupungilla. En ole tainnut puoleen vuoteen vierailla hänen luonaan, ja hänkään kai luonani useampaan kuukauteen. Lisäksi hän kommentoi sinkkuuttaan sivulauseissa ja katselee hyvin avoimesti muita naisia. Kuten viimeksi tänään. Huomaan, miten mustasukkainen olen, kun masentaa huomatessani hänen seuraavan ohikulkevia naisia.

Tiedän, että kannattaisi viettää aikaa vähemmän hänen kanssaan, mutta minkäs teen, kun toivo vielä elää.

 

En nyt muista tahi jaksa tutkia, olenko tästä asiasta täällä jo avautunut.

Exäni, josta eroon pääsyyn etsin nyt tietä, harrastaa ärsyttävää tekstiviesti/e-mail-vastaamattomuutta. Näin hän teki muutamina kertoina yhdessäoloaikanamme, mutta nykyisin se on enempi sääntö kuin poikkeus. Ja jotenkin kyse on aina menoista, joko yhteisistä tai erikseen. Esimerkiksi huomenissa olemme menossa käymään yhteisten ystävien luo, jonne matka taittuu autolla. Koska asumme suht lähekkäin, tarjosin hänelle kyytiä tekstiviestitse. Tiedän, että olen ajoissa tätä kyselemässä, mutta koska lähtö tapahtuu suoraan töistä, vaikuttaa se töihinmenoonkin. Laitoin kyselyn 7tuntia sitten, eikä hän ole tähän vielä vastannut.

Viime syksynä mies oli lähdössä ystävänsä, jonka minäkin tunnen, luo erääseen kaupunkiin. Tavallaan olin minäkin kutsun sinne saanut, ja kysyinkin mieheltä, että pitäisikös minun lähteä mukaan. Tätä palloteltiin erinäisten ulkoisten tekijöiden takia edelliseen iltaan, jolloin klo 21 selvisi, ettei meistä riippummattomia esteitä ole. Ostin lentoliput samalle lennolle hänen kanssaan, ja kuittasin klo 21:30, että näin olen tehnyt, ja että yritetäänkö samalla välineellä suunnata keskustasta kentälle. Tämän viestini jälkeen lähetin lisäkyselyjä sms:llä, sähköpostilla sekä soittamalla yhteensä n 10 krt liittyen myös tuliaisiin jne, ja johon herra vastasi soittamalla takaisin, kun olin jo lentokenttäbussissa ja uhkaillut sms:ssä "myöhästyä" koko lennolta. Mitä minä tein nähtyämme: en haukkunut enkä antanut tulla ärtymystäni ulos, vaan nielin kaiken saadakseni itseni ja miehenkin lomatuulelle.  

Oikeastaan minua koskettaneen suhteen ja ei-niin-tärkeän suhteen eron on huomannut jälkeenpäin suhtautumiseeni toisiin miehiin eron jälkeen. Ne tärkeimmät erot, joihin en siis ole ollut valmis, ovat aiheuttaneet pitkänkin selibaattikauden. Kauden, jossa kerta kaikkiaan miehen ajattelukin romanttisessa mielessä hirvittää ja etoo.

Kyse on tavallaan itsetunnosta, sillä en usko kenenkään muunkaan jaksavan itseäni, jos edellinen mieskään ei jaksanut. Tavallaan siten suojelen itseäni pettymyksiltä.

Nyt on todellakin menossa sellainen kausi. Olen joutunut käyttämään julkisia liikennevälineitä viime aikoina, ja menen suorastaan paniikkiin, jos huomaan jonkun miehen minua katselevan - saatika sitten flirttailevan! Baarissa olen pari kertaa ollut kuvankauniiden ystävieni kanssa tässä viime aikoina, ja olen kyllä lähettänyt kaikki minua lähestyneet miehet hyvin nopeasti tiehensä. Siis oikeasti joku mies on minua lähestynytkin.

Mutta ei nyt. Ei pysty.

Tai oikeastaan itsetunto on kadonnut ihan kokonaan jonnekin. Mikä se sellainen on?

Tässä viimeisten kuukausien aikana on tavallaan tapahtunut niin paljon, ja toisaalta taas ei mitään.

Vaihdoin melko nopealla aikataululla työpaikkaa, huomatakseni, ettei tilalleni edelliseen paikkaan otettu ketään. Olinko tehnyt siis aivan turhaa työtä? Uudessa paikassa kukaan ei kysele perään, vaikken istuisi työpisteessäni.

Taannoisena viikonloppuna sain katsoa vierestä ystävien mielekästä puuhailua, kun minulle ei liiennyt samasta puuhasta osuutta, koska en osannut (miten oppisin, kun kukaan ei kertonut, mitä voisin tehdä) tai koska voimani ei muka riittäneet (kun tartuin johonkin kiinni, joku miehistä tuli heti "apuun" työntäen minut sivuun). Näin ollen enimmän ajan sain istuskella itsekseni sisällä, kun poiskaan en päässyt. Ai niin, sainhan sentään tehdä ruokaa väelle - yksin grillikatoksessa.

Kevään aikana sairastuin, ja edelleen tärkeimmät harrastukseni ovat pannassa minulta. Jäljelle jäävistä harrastuksista onkin tulossa pakkomielteistä, vaikken niissä hyvä olekaan.

Lisäksi talvella aloitin erästä projektia, jossa olisin saanut auttaa paria ystävääni itselleni  helpolla mutta kauaskantoisella tavalla. Juurikin tässä viimeisen kuukauden aikana sitten selvisi, että joudun aiheuttamaan pettymyksen ystävilleni: projektin ulkopuolinen taho kieltäytyi ottamasta apuani vastaan, koska en olekaan täysin perusterve.

Yhdelle keväälle liian paljon vastoinkäymisiä, kipuja niin fyysisinä kuin henkisinä, pettymyksiä, luottamuksen pettämistä, ikäviä yllätyksiä. Mistä helkkarista sen itsetuntoni kaivan, kun mikään reilun vuoden takaisista onnellisuuteni peruspilareista ei ole enää pystyssä?!

"Fisherin mukaan alhainen itsetunto ja vahvemman identiteetin etsiminen ovat avioeron tärkeimpiä syitä. Ero voi alentaa itsetuntoa: kun on panostanut rakkaussuhteeseensa, voi ero tuntua epäonnistumiselta. Fisher esittelee kirjassaan yksitoista askelta parempaan itsetuntoon. Työskentely alkaa siitä, että ihminen tekee päätöksen muuttua."

Päätös muuttua, joo. Usein (=aina) päätökseni muuttua on ollut vähemmän satutettavaksi, kivimuurin rakentaminen sisimpäni ympärille, vannominen, etten enää koskaan itke miehen vuoksi. Tämä onnistuu olemalla välittämättä. Kun ei välitä, ei anna toiselle avaimia satuttaa minua. Ja tätä en halua tällä kertaa tehdä.

Mutta että haluan muuttua. Kyllä. Haluan, ettei tuon yhden miehen tekemiset vaikuta minuun. Haluan, etten mene sekaisin, kun hän tulee selkäni taakse järjettömän hyvälle tuoksuen. Haluan, ettei minua satuta kuulla tekemisistään muilta.

Päätös tästä, että minun on muututtava tämän miehen osalta, tapahtui, kun kuulin yhteiseltä ystävältämme, että ovat yhdessä menossa harrastamaan, ja harrastuksen luonteen vuoksi mukaan ovat menossa mahdolliset puolisot. Näin ollen minua ei tietenkään ole pyydetty mukaan. Ja se, miten se edelleenkin satutti, vihastutti minua.

Päätös muuttua, tapahtuu. Itsetunnon palauttaminen, mission understood.

Eräässä amerikkalaisessa sarjassa tuli välillä hyviäkin aforismeja miehistä, suhteista ja erosta. Yksi tällainen on sääntö suhteesta toipumiseen menevästä ajasta: puolet suhteen kestosta. Näin varmaankin voi olla reilusti alle vuoden kestäneissä suhteissa.

Mutta n. vuoden tai useita vuosia kestäneissä suhteissa hirveintä on varmasti kaikilla, on sitten ollut jättäjä tai jätetty, ensimmäinen vuosi eron jälkeen. Silloin muistelee helposti, mitä vuosi sitten tapahtui, juhlapyhinä, lomalla. Ja tällaisessa n vuoden suhteessa elää muistoissaan suhteen alkuvaiheet samalla kun yrittää toipua. Ekat varsinaiset treffit, eka suudelma, ensimmäiset viikot, jolloin ei malta olla toisesta erossa...Näitä olen itsekseni hissuksiin hymyillyt ja itkenyt. Miettinyt, muistaako mies, mitä hän ajattelee.

Eräs ystäväni erosi reilu vuosi sitten miehestään ja siirtyi suoraan uuteen suhteeseen. Ihmettelen ja tavallaan kadehdinkin hänen kykyään siirtyä uuteen elämään niin helposti. Hän kyllä suree eroaan, mutta iloitsee ja elää samalla uudessa suhteessaan. Ehkä sillä tavalla hän pystyy elämään suhteen loppumisen, tekemällä uusia hienoja muistoja muistelematta vanhoja.

Moni lyhyemmistä suhteistani sekä yksi pidempikin on päättynyt miehen pettämiseen tai ainakin toiseen naiseen. Olen myös tavannut monta suhteellista miestä, jotka ovat pettäneet siippojaan. Itse en ole varsinaisesti pettänyt ketään. Varsinaisesti, heh, tarkoitan, että tapailuvaiheessa olen kyllä tapaillut muitakin. Olen vain niin kyynistynyt romanttisista kuvitelmista, miehille rakastelu ei tarkoita tunnetasolla vakituista yhdessäoloa. Tähän itsekin olen siis päätynyt, en harrasta yhdenillan juttuja, mutta treffien päätyessä yhteiseen sänkyyn, en vielä odota yhteistä tulevaisuutta.

Tähän kyynisyyteen olen saanut muutaman kolauksen, viimeisimmät kumppanini. Eli näin siis mieskin, hänelle rakastelu tarkoittaa oikeaa seurustelusuhdetta. En tavallaan osaisi yhtään kuvitella tai uskoa, että hän olisi minua voinut pettää, eikä toista naista ole ollut lainkaan kuvioissa, vieläkään.

Mutta lueskelin tuossa muita blogeja, ja löysin harvinaisen tapauksen ensin pettämisestä haaveilevan, ja sitten toteuttaneen nuorenmiehen kirjoittavan tunteistaan ja olostaan. Tavallaan hänen ajatuksissaan jotakin menee niin yksiin miehen kanssa, ja se mitä hän kuvaa ensimmäisen pettämiskokemuksensa jälkeistä olotilaa ja tapahtumia suhteessaan, kuulostaa ihan liian tutulle. Juuri samalla tavoin mies käyttäytyi suhteemme eräässä vaiheessa. Niinpä pelko siitä, että hänellä on sittenkin ollut toinen nainen, nosti taas reippaasti päätään.

En tiedä, mitä se tieto itse asiassa minua yhtään lohduttaisi, auttaisi tai tilannetta muuttaisi. Ehkä se kuitenkin helpottaisi irtautumista, toivottamista toisen alimpaan helvettiin ja voisin jatkaa elämääni varmana siitä, että se toinen oli niin paska, ettei kyennyt pettäessään kantaa syyllisyydentuntoaan näyttämättä sitä minulle.

Ehkä tämä on jo itseni toistamista jostain edellisestä kirjoituksestani, mutta itselläni on ollut aika vahvat vaistot miesten suhteen. Eräs exäni saattoi kerran baarista vieraan tytön kotiin, kun itse olin kotona. Seuraaavna päivänä itselläni oli tentti, mutta en saanut unta, vaan aistin, miten jotain oli vialla. Siirryin lopulta olohuoneen lattialle itkemään ja odottamaan. Exän tullessa kotiini, hän ei ensin asiaa myöntänyt, mutta itkupotkuraivarin jälkeen tunnusti.

Yksi tapailusuhde, joka oli veitsenterällä siirtymässä suuntaan tai toiseen, päättyi vastaavanlaiseen tapaukseen. Sain eräänä perjantai-iltana viestiini vastauksen, josta olin aivan varma, että hänellä on toinen nainen. Maltoin mieleni, enkä soittanut ja kysynyt asiaa, seuraavana aamuna luin viestin uudelleen, ja itse asiassa viesti oli hyvinkin positiivinen ja pirteä. Seuraavan kerran tapasin yllättäen hänet tuoreen tyttöystävänsä seurassa, ja ensitreffit olivat olleet juurikin tuona perjantai-iltana.

Mitä minun pitää nyt oppia tästä kaikesta on, että vaikka opinkin vanhoista virheistä, ne virheet ovat tapahtuneet ihan eri ihmisten kanssa kuin kenen kanssa olen tekemisissä nyt tai tulevaisuudessa! Vanhoista virheistä oppiminen on sitä, etten lähde samoihin peleihin samojen ihmisten kanssa, ei sitä, että uudet miehet noudattaisivat samoja käyttäytymismalleja kuin edelliset miehet. Ainoa, joka voi samoja käyttäytymismalleja harrastaa uusissa suhteissani, olen minä.

Jokaisella kaiketi on oma tapansa irrottautua. Omani on itse asiassa sellainen, jota en ole koskaan kenellekään kertonut, olen kätkenyt irrottautumisen hymyilevän, itsevarman yksinelijän kuoren taakse. Nimittäin olen todennut, etten ole koskaan oikeasti saanut sitä mitä olen oikeasti halunnut kunnolla. Mitenköhän tämän selittäisi...

Kävin parisen vuotta sitten muutaman kerran terapeutilla, jonka mielestä ongelmani on tavotteiden puute. Mutta selkeästi tähtitaivaat, maailmankaikkeus ja kohtalo ovat tavoitteitani vastaan, en oikein muuta osaa sanoa, sillä hyvin harvoja päätettyjä tavotteita tai haaveita olen onnistunut täyttämään. Esimerkkinä vaikkapa vuosia sitten,kun päätin ensimmäistä kertaa elämässäni alkavani harrastaa juoksua ja tähtäimenä ensin joku 10km harrastekisa, sitten puolimaraton, ehkä maratonkin. Tammikuussa aloin tätä varten harjoitella, ja maaliskuussa olin jo hyvässä vauhdissa ja motivaatiossa. Sitten omaa huolimattomuutta mutta myös todella huonolla onnella varustettuna nuljautin nilkkani, joka aiheutti  vuoden toipilasajan. Siinä meni motivaatio.

Olen myös huomannut, että jos jostakusta miehestä haaveilen, ei kyseistä haaveilua koskaan tule toteutumaan, ei mikään mene koskaan niinkuin elokuvissa, ainakaan minulle. Pilvilinnoista olen siis tullut todella kovaa alas, jos olen sellaista erehtynyt harrastamaan.

Niinpä tapani irrottautua vanhasta suhteesta on ollut kuvitella, mitä seuraavalla tapaamiskerrallamme tapahtuu. Koska näin tiedän itsekin, ettei se koskaan tule enää tapahtumaan. Se on tapa, jolla leimaan päässäni Case is Closed.