Palatakseni nykypäivään, he nykyisistä ystävistäni, jotka tietävät erostamme, ihmettelevät miehen kanssa tekemisissä olemistani. Niin ihmettelen minäkin. Miten paljon helpompaa minulla olisi, jos ei tarvitsisi nähdä miestä missään, jutella sanaakaan, kuin nykypäivän yhteiset harrastukset, suunnitellut ja varatut lomamatkat, jokapäiväiset viestittelyt. Ja selkeä tarve puhua, kun emme olleet pariin viikkoon viestien lisäksi kunnolla jutelleet.

Yhteisille ystävillemme vakuutimme suhteemme alkaessa, että vaikka sukset menisivät ristiin, tulemme aina mahtumaan samaan veneeseen. En tiedä, onko tässä kyse
a) toistemme tukemisesta, ajatuksesta, että on joku, jolle kertoa tarvittaessa päivän tapahtumista, luottamuksellisista asioista, mutta ei ole velvollisuutta kertoa mistään mitään tai suunnitella menojaan toisen kalenterin mukaan
b) päättäväisyydestä, että koska olemme näin toisillemme, itsellemme ja ystävillemme luvanneet, haluamme lupauksen pitää vaikka hampaat irvessä
c) käytännön syystä, juurikin päästääksemme yhteiset ystävät kohteliaisuuspiinasta ja käyttäytyä muiden kannalta niin luonnollisen ystävinä kuin mahdollista, jotta hekin suhtautuisivat meihin luonnollisesti
d) oikeasta halusta pitää toinen ihminen elämässään, opetella elämään pelkästään ystävinä?

Mikä on minun motiivini, mikä on miehen motiivi? Mitä hän oikeasti haluaa meistä? Haluanko minä oikeasti pitää nk yhteiset ystävät, vai olenko tässä jäämässä roikkumaan suhteeseen? Kuitenkin hän on tuntenut nämä yhteiset ystävät pidempään kuin minä. Pitäisikö minun nyt vaan feidata kohteliaasti tästä pois ja keksiä uusia menoja ja meininkejä? Olenko minä vaan vieraileva stara muutaman vuoden ajan?

Mitä miehen seuraava naisystävä tuumaa, jos roikun mukana, asettaako ehdoksi koko porukalle hän tai minä? Onko minun helpompi feidata pois nyt tyylikkäästi kuin kompastellen tuossa tilanteessa? Ehkä tyylikkäin vaihtoehto allekirjottaneelle olisi nyt muutta pois kaupungista tai maasta. Visiiteillä tai mahdollisena paluumuuttajana suhteet uuden naisystävän ja ystäväpiirin kesken olisivat jo lujittuneet ilman minun mukana säheltämistä.

Ehkä menen tässä pohdinnassa pikkasen liian pitkälle... Joka tapauksessa yksi ystäväpariskuntamme on kummallekin, miehelle ja minulle omalla tavallaan tärkeä, omat proggiksemme pariskunnan kanssa. Proggikset, jotka pitivät olla yhteisiä. Proggikset, jotka eivät ole ihan yhden vuodenajan juttuja, vaan vuosien, jopa elinikäisillä vaikutuksilla.