Nyt en jaksa katsoa ja tutkia, missä kohtaa terapiassa mennään, olisinko jo valmis seuraavalle stepille. Pelko, tuska ja vihakin alkanut sulautua yhdentekeväksi massaksi. Kaikki elämässäni on (jälleen) samantekevää.

Olen kyllä iloinen itseni töissä, tapaamisissa ystävien kanssa, mutta ehkäpä juuri se puheliaan naurava rooli peittää todellisen tyhjyyden tunteen.

Ennen tätä viimeisintä miestä olin ehtinyt jo vuosia olla itsenäinen ja vahva, joka ei todellakaan miestä miehen vuoksi elämäänsä kaivannut, suunnattoman ihastuksen, henkisen ja/tai fyysisen tarpeen herättänyt tietty mieshenkilö on vieraillut kyllä elämässäni tasaiseen tahtiin. Nyt tuntuu elämässäni ensimmäistä kertaa, että kaipaan ketä tahansa miestä vierelleni, haluan löytää jonkun. ARGH! Tätä olen ystävissäni, tutuissani ja tuntemattomissakin halveksinut, empaattisuutta ei ole löytynyt. Sillä kyllä jokainen nainen pärjää myös omillaan, sen takia ei tarvitse miestä metsästää.

Hah, näköjään se pilkka osuu nyt omaan nilkkaan. Ensi kesän lomia suunnitellessa on pelko persiissä, entäs jos olenkin löytänyt (seuraavan) elämäni miehen siihen mennessä, enkä toisaalta minä haluakaan lähteä suunnitellulla kokoonpanolla liikkeelle eikä toisaalta uusi mies siitä tykkää. No niin, juuri _ei_ näin. Minun pitää elää tässä hetkessä, en voi tietää, mikä tilanne yleensäkään on, ja härreguda, tuollaista ajatelmaa ei päässäni ole never-ever ollut aikaisemmin!

Mitä ihmettä tämä viimeisin minua koskettanut vastakkaisen sukupuolen edustaja oikein on minussa aiheuttanut? Epätoivon, epäonnistumisen ja surkeuden tunteen.

Ei nämä ajatukset eivät ole oikean minun, missä minä oikein olen? Vai olenko nyt vasta löytämässä omaa itseäni, ja todellisuudessa jossain syvällä sisimmässäni on aina ollut tuo tarvitsen miehen -ajatelma? Kuka minä sitten oikeasti olenkaan? Perhanan ukko, kun pisti tämän naisen näin sekaisin.