Ex-avokin kanssa seurustelimme viisi vuotta. Asumuseron jälkeen kesti 2pv, kun uusi, tai siis jo valmiiksi katsottu, nainen yöpyi hänen luonaan. Kesti kuukausi, kun minulle siitä kerrottiin. Exän kanssa olimme olleet kaikki ne vuodet toistemme parhaat ystävät, ja uskoin, että riidattomassa erossa näin voi jatkua. Ei ehkä parhaat, mutta ystävät kuitenkin. Kyllä asiat lutviutuisi.

Mutta vain kahden kuukauden jälkeen asumuserosta, exä tulee käymään, mielestäni tervehdyskäynnille. Iloisesti olin kahvit ja pullat laittanut pöytään, mielessä pyöri yksi nuori kolli, jonka olin tavannut pari viikkoa aikaisemmin, elämä alkoi hymyillä pettymysten jälkeen, ja olisin ystävällekin halunnut siitä kertoa. Ennenkuin kahvin olin edes saanut kuppiin kaadettua, ex ilmoitti, ettei halua minun olevan hänen tai ystäviensä kanssa enää missään tekemisissä. Koska sisimmissäni rakastan häntä yhä, ja teen kuitenkin mitä vaan saadakseni hänet takaisin.

Tästä kehkeytyi ensimmäinen - ja viimeinen - eroriitamme. Eroa, pesänjakoa ja uutta naista pahemmin satutti se, etten kelvannut ihmisenä edes hyvänpäivän tutuksi. Eikä sitä kertonut minulle minun hyvä ystäväni, vaan uusi naisensa exäni suusta. Se puhe oli harjoitettu...

Jälkeenpäin kuulin yhteiseltä tutulta, en tiedä miten väritettynä, että exä katui menetettyä viittä vuotta, jonka kanssani oli. Toisaalta kuulin, että ero oli laitettu syykseni, kun en halunnut naimisiin, olin vain kylmä materialisti uranainen.

Ja kyllä. Nuorena hupsuna omaa työelämän identiteettiä hakiessa, kitkutellun opiskeluajan jälkeen, sinkkunaisena, kyllä, aloitin työt urajohteisessa, rahakkaassa työssä hankkien sen maallisen omaisuuden, jota koin tarvitsevani.

Olin nuori, tyylikäs businessnainen, jolla elämä edessä.