Jokaisella kaiketi on oma tapansa irrottautua. Omani on itse asiassa sellainen, jota en ole koskaan kenellekään kertonut, olen kätkenyt irrottautumisen hymyilevän, itsevarman yksinelijän kuoren taakse. Nimittäin olen todennut, etten ole koskaan oikeasti saanut sitä mitä olen oikeasti halunnut kunnolla. Mitenköhän tämän selittäisi...

Kävin parisen vuotta sitten muutaman kerran terapeutilla, jonka mielestä ongelmani on tavotteiden puute. Mutta selkeästi tähtitaivaat, maailmankaikkeus ja kohtalo ovat tavoitteitani vastaan, en oikein muuta osaa sanoa, sillä hyvin harvoja päätettyjä tavotteita tai haaveita olen onnistunut täyttämään. Esimerkkinä vaikkapa vuosia sitten,kun päätin ensimmäistä kertaa elämässäni alkavani harrastaa juoksua ja tähtäimenä ensin joku 10km harrastekisa, sitten puolimaraton, ehkä maratonkin. Tammikuussa aloin tätä varten harjoitella, ja maaliskuussa olin jo hyvässä vauhdissa ja motivaatiossa. Sitten omaa huolimattomuutta mutta myös todella huonolla onnella varustettuna nuljautin nilkkani, joka aiheutti  vuoden toipilasajan. Siinä meni motivaatio.

Olen myös huomannut, että jos jostakusta miehestä haaveilen, ei kyseistä haaveilua koskaan tule toteutumaan, ei mikään mene koskaan niinkuin elokuvissa, ainakaan minulle. Pilvilinnoista olen siis tullut todella kovaa alas, jos olen sellaista erehtynyt harrastamaan.

Niinpä tapani irrottautua vanhasta suhteesta on ollut kuvitella, mitä seuraavalla tapaamiskerrallamme tapahtuu. Koska näin tiedän itsekin, ettei se koskaan tule enää tapahtumaan. Se on tapa, jolla leimaan päässäni Case is Closed.