Kyllä hylkääminen vie tältä naiselta täyden itsetunnon. Varsinkin kun jälkeenpäin kuulee exän todenneen, että katuu koko yhdessäoloa.

Pitkä suhteeni oli ylä-alamäkeä, jahnausta edestakaisin. Mies jätti minut kolme kertaa. Eka kerran eroa kesti 2 päivää. Lauantai-iltana hän kertoi, että tämä on nyt loppu. Itkin sen illan, sekä seuraavan. Sitä seuraavana otin yhteyttä ja kerroin, että kaipaan. Hän tuli takaisin.

Toisen kerran eroa kesti 1kk. Varmaankin aikuiseloni ainoa kuukausi ilman alkoholia, en olisi kestänyt seurausta kunnon kännistä. Tällöin asuimme eri paikkakunnalla tilapäisesti, ja minimoimme yhteydenpidon kertaan/vko. Lähetin tunteikkaita kirjeitä ajatuksistani. Menin käymään hänen luonaan muutenkin vieraillessani hänen asuinpaikkakunnallaan, ja jälleen mies pyörsi ajatuksensa. Ehdotti yhteenmuuttoa.

Kolmas kerta toden sanoi. Se piti.

Miten jälkeenpäin ajattelen nyt näitä eroyrityksiä, osuin hänen tunteiden ja säälin rajakohtaan. Sääli minua ja kärsimystäni kohtaan naamioitui vielä rakkaudeksi. Hänen halunsa tehdä oikein minua kohtaan voitti hänen oikeat tunteensa. Mikä sitten olisikaan ollut se oikea asia minua kohtaan? Silloin tuntui, että yhdessäolo, jälkeenpäin ero. Hyvä jälkeenpäin on olla jälkiviisas.

Ymmärrän myös, miten osasin manipuloida häntä. Ja miten hän halusi tulla manipuloiduksi.