Kiitos Emma kommentista ja myötätunnosta. Harmillistahan tämä on. Mutta kukas kissan hännän nostaa, jollei kissa itse. Nyt vaan häntää ei jaksa kauheesti nostella.

Kukaan ei ole niin hyvä visioimaan päässään toista todellisuutta kuin onneton nainen. Tai siis ainakin minä onnettomana. Yksinäisenä visioin, miten ystäväni ja exäni viettävät hauskaa perjantai-iltaa (erillään kuitenkin) pyytämättä minua mukaan. Mihin minä ystäviä edes tarvitsen? Ihan hyvinhän tämä elämä menee töissä käyden ja kotona syöpöttelemässä.

Varsin usein yön pimeinä tunteina olen mustasukkaisena kehittänyt päässäni miesystävän tekemisiä, mikäli raportteja ei ole tullut tasaseen tahtiin. Olen jopa pelästynyt omaa mustasukkaisuuttani, pistoa rinnassa. Pelkoa, että mies on jonkun toisen kanssa! Minä, joka olen suvaitsevainen ja mielestäni on hyvä, että mies menee poikien kanssa - saanhan itsekin sitten mennä omien ystävieni kanssa.

Aikaisemmissa suhteissa tuo outo, mustasukkainen tunne on esiintynyt kuitenkin harvoin. Mutta joka kerta, kun sen olen tuntenut, on mies tunnustanut olleensa toisen naisen seurassa. Tässä viimeisimmässä suhteessa aloin kyllä jo pelätä omaa varjoanikin. Joistakin unettomista öistä voisin jo kuvata psykoosimaiseksi. Laskin: yksi plus yksi on oltava kolme! En kylläkään kertonut näistä hämärän rajamailla vietetyistä ajatuksista miehelle tahi ystävilleni. Aamulla jo tajusin, miten naurettava olin ollut.

Meni vähän muistelujen puolelle. Mutta tällä hetkellä olen siis edelleen jotain sen välillä, että yritän välttää yksinäisiä hetkiä, toisaalta niin surullinen, etten jaksa lähteä Jokerina liikenteeseenkään.