Viikonloppu tuli vietettyä yhteisessä ystäväporukassa. Kosketin häntä kerran. Hän ei sentään värähtänyt pois. Yövyimme samassa huoneessa kyllä, puolen metrin päässä toisistamme. Miten hyvältä hän tuoksuikaan, miten komealta hän näyttikään. Olisin niin halunnut koskettaa häntä käsivarrelle. Hieroa hänen hartioitaan. Tuoksuttaa hänen niskaansa. 

Toisaalta olin onnellinen, iloinen nähdessäni hänet niin iloisena ja viihtyvänä. Vapautuneena ja rentoutuneena. Elämästä nauttivana. Tuollaisena en häntä ole kai koskaan aikaisemmin nähnytkään. Onnellisena.

Samalla se sattui. Sattui aika helvetin paljon nähdä, miten paljon tuskaa hänelle aiheutin ja minkälainen painolasti harteiltaan on pudonnut eromme jälkeen.

Jännä, miten sitä kaipaa eri tilanteissa eri asioita.

Vielä yhdessä olon loppuvaiheessa kaipasin yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja eleitä, joilla olisin tuntenut itseni hänelle tärkeäksi. Yöpuulle valmistautuminen tapahtui ylhäisessä yksinäisyydessäni. Sain rutiininomaiset hyvänyönpusut ja käännetyn selän nukkumaan mennessä. Aamulla keittiöön häviävän miehen ennen ylösnousuani.

Nyt mies tuli jakamaan iltatoimeni, hampaiden pesut, vaatteiden vaihdot. Aamulla mies seurasi pukeutumistani omasta sängystään, ei kääntänyt edes huomaavaisuudesta selkäänsä. Toisaalta hukuin myös huomaavaisuuteen, jota suorastaan pelästyin. Tunsin itseni jälleen älykkääksi ihmiseksi, samalla naiseksi ja arvostettavaksi yksilöksi.

Silti kaipasin edes yhtä hellyydenosoitusta. Ikävöin sitä hyvänyönpusua. Jota en enää saa.

Samalla näin kaikki ne muut asiat, eleet ja piirteet siinä miehessä, johon alunperinkin ihastuin ja rakastuin. Miten tuosta ihmisestä voi päästä yli - pelkkänä ystävänä?!

Ja mitä minä itse tein? En vieläkään tiedä, kuinka pitäisi käyttäytyä. Yritän ottaa hänet huomioon, kuten paljon aikaa yhdessä viettäneet ihmiset ottavat toisensa huomioon. Yrtiän peittää tunteeni, niin rakkauteni kuin itseinhoni.