Se "tyylikäs businessnainen" päätti jättää sydänsurut taka-alalle ja ottaa työelämän uudet haasteet vastaan. Sehän oli juuri sitä, mitä ensimmäisissä työpaikoissa opin.

Muistan lukioaikana keski-ikäisellä kollegalla olleen isoja ihmissuhdeongelmia, joihin tavallaan osaltani myös jouduin osaksi, sillä kollegan kumppani otti aina yhteyden työpaikalle, halusi riidan jälkeen sopia työpaikallamme, jne. Tiesin tilanteesta oikeastaan enemmän kuin halusinkaan. Ja takahuoneessa näin ja kuulin kollegan välillä itkevän, ja viiden minuutin kuluttua hän tuli taas itsensä koonneena työpöydän ääreen hymyilevänä. Opetus nro yksi: älä tuo yksityiselämän ongelmia työpaikalle.

Seuraavassa työpaikassani opiskeluaikana osastomme pomo ohjeisti ensimmäisenä työpäivänä meitä uusia työntekijöitä poissaoloista: "Ja muistakaa, ero poika- tai tyttöystävästä ei ole hyväksyttävä syy poissaoloon."

Parisen viikkoa sitten nykyinen esimieheni kertoi luottamuksella kuulleensa erään kollegan työjäljen herpaantumisen johtuneen erosta, joten vähän hellemmällä kädellä kannattaa ohjeistaa kollegaa.

Muutama vuosi sitten toinen kollega oli kolmisen viikkoa sairaslomalla eron jälkeen.

No mutta onhan nämä ihan eri asioita, perheellisiä keski-ikäisiä ihmisiä, totta kai heille ero on isompi juttu kuin lapsettomalle, ei-avioliittoeroaville.

Vai onko?! Missä menee raja, itselle ja ympäristölle, että saa näyttää surunsa myös työpaikalla? Ottaa aikaa omalle surulleen? Saako minun työhön keskittymiseni herpaantua ja työnjälki huonontua, koska erosin miesystävästä, mikä satuttaa? Onko tämä alitajuisesti jo vaikuttanut työn jälkeen? Onko yksityiselämän surujen ja ilojen työpaikalta poispito ammattitaitoa, tervettä pakoa omista tunteista vai itsensä pettämistä?

Saanko minä surra?